Onko vetyhype ohi? Miksi se on itse asiassa merkki menestyksestä?

Aloitetaan johtopäätöksellä: suurten vetyprojektien peruutusaalto ei ole katastrofi – se on merkki edistyksestä. Ala kypsyy nopeasti, karsii kiiltäviä ehdotuksia ja toimijoita, jotka eivät ole halukkaita sopeutumaan, samalla kun se jättää tilaa hiljaisille, tehokkaille pioneereille.

Hype-kupla on puhjennut – ja se on hyvä asia

Vuosien 2021 ja 2023 välillä vähähiilisen vedyn kysyntä pysyi marginaalisena – alle miljoona tonnia verrattuna maailmanlaajuiseen vedyn kokonaiskysyntään, joka oli 97 miljoonaa tonnia ja joka on edelleen enimmäkseen fossiilipohjaista. Samaan aikaan ”Hydrogen Insights 2024” -raportissa todettiin, että maailmanlaajuinen elektrolyysikapasiteetti seitsemänkertaistui ja läpäisi lopullisen investointipäätöksen neljän vuoden aikana, vaikkakin se oli edelleen vaatimatonta, noin 20 GW.

Euroopassa 3 GW elektrolyysikapasiteettia on läpäissyt FID-prosessin, jonka odotetaan tuottavan noin 415 000 tonnia uusiutuvaa vetyä vuodessa. Sitä vastoin sinisen vedyn hankkeissa on peruuntunut yli 1,4 miljoonaa tonnia vuodessa, ja vain noin 400 000 tonnia vuodessa selviää FID-prosessiin. Opetus on selvä: ylisuuret ideat, jotka epäonnistuvat perustaloustieteessä, eivät selviä.

Tämä korjaus on terveellinen. Jatkossa edenneet hankkeet ovat pienempiä, paremmin suunniteltuja ja suoraan sidoksissa hiilestä irtautumisen tarpeisiin.

Oikea vety: Tarkennetut ja käytännölliset projektit

Otetaan esimerkiksi Engien Yuri-projekti Länsi-Australiassa: Vaiheessa 1 on 10 MW:n elektrolyyseri, jota käyttää 18 MW aurinkoenergia ja 8 MW:n akku. Se toimittaa vuosittain noin 640 tonnia uusiutuvaa vetyä Yaran ammoniakkituotantoon. Vähäpätöinen, mutta tehokas – kysyntä on selvä, tuotanto on käynnissä.

Euroopassa Engie on myös hyväksynyt osuutensa Ranskan ja Saksan välisessä mosaHYc-vetyputkilinjassa, kun taas Barcelonan ja Marseillen välinen H2Med/Barmar-käytävä tavoittelee jopa kahta miljoonaa tonnia vuodessa vuoteen 2030 mennessä. Saksan Lubminin ammoniakista vedyksi muuntava terminaali pyrkii saamaan lopullisen hyväksynnän vuoden 2025 loppuun mennessä, ja sen tavoitteena on kustannusten olevan noin 3–3,50 dollaria/kg vuoteen 2027 mennessä – selvästi alle nykyisen eurooppalaisen 8–10 dollarin/kg tason.

Nämä eivät ole otsikoita jahtavia megaprojekteja. Ne ovat teollisuuteen ankkuroituja ratkaisuja, jotka sopivat vaikeasti hillittäville aloille, kuten ammoniakin, metanolin, jalostuksen ja teräksen valmistuksen.

Miksi pienempi on älykkäämpi

Epäonnistuneilla megaprojekteilla ei usein ollut selkeää käyttöönottoa, ne perustuivat kokeilemattomiin teknologioihin tai pyrkivät epärealistiseen mittakaavaan. Sitä vastoin nykyiset selviytyjät ovat kytköksissä olemassa olevaan teolliseen kysyntään ja niillä on selkeät taloustiedot. Esimerkiksi sinistä vetyä voidaan tuottaa Euroopassa 3,8–4,4 eurolla/kg – paljon halvemmalla kuin useimpia vihreitä vetyjä.

Tämä muutos tarkoittaa kokonaisuudessaan vähemmän hankkeita, mutta vahvempia ja kestävämpiä hankkeita, jotka on suunniteltu todellisen teollisuuden hiilidioksidipäästöjen vähentämisen aikaansaamiseksi spekulatiivisen hypen sijaan.

Poliittinen tuki kohdennetaan paremmin

Myös poliittiset puitteet kypsyvät. EU:n vetypankki ohjaa varoja hankkeisiin, joilla on todellista päästövähennysarvoa. Saksan KfW rahoittaa tuontiterminaaleja sen sijaan, että pakottaisi taloudellisesti kannattamatonta kotimaista tuotantoa. Julkista rahaa kanavoidaan sinne, missä vetyä eniten tarvitaan.

Pienempi ja parempi vetytalous

Vetytalous tulee todennäköisesti olemaan pienempi kuin alustavat, liioiteltuja ennusteet antoivat ymmärtää. Mutta se on vahvuus, ei heikkous.

Kevyempi sektori, joka syrjäyttää fossiilipohjaisen vedyn, vähentää raskaan teollisuuden päästöjä ja rakentaa vankalle insinööritieteelle, on paljon parempi kuin tuhoon tuomittujen gigaprojektien ryöppyävä määrä. Nyt ei ole kyse tuhansista ideoista, vaan kourallisesta erinomaisia. Annetaan huonojen kuolla. Annetaan melun hälvetä. Jäljelle jäävä on totta.